Neljännesvuosisata MUUta

13.12.2012

 

Kuva: Petri Grönholm

TEKSTI: MIIKA SILLANPÄÄ

 

Vaiheikkaan historiansa lisäksi MUU ry:llä on edessään kiinnostava tulevaisuus muu-taiteiden löytäessä jatkuvasti uusia muotoja. Kolme MUUn uutta jäsentaiteilijaa jakoi ajatuksiaan järjestöstä ja sen tulevaisuudennäkymistä.

Syksyn 2012 aikana taiteilijajärjestö MUU ry on viettänyt 25-vuotisjuhliaan. Juhlavuoden ohjelma on koostunut lukuisista muu-taiteiden tapahtumista ja huipentui marras-joulukuun UUSI MUU ’12 -näyttelyyn, jossa esitellään kymmenen MUU ry:n uuden jäsentaiteilijan teoksia. Avajaisiltana kolme näistä vuosien 2011 ja 2012 aikana jäseneksi hyväksytyistä taiteilijoista kertoi näkemyksiään MUUn ja muu-taiteiden menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Suomen Taiteilijaseuran jäsenjärjestöistä MUU on jäsenistönsä edustamien taiteenalojen osalta monipuolisin. Selkeiden muu-taiteiden kuten äänitaiteen ja performanssin lisäksi MUUn 600 jäsenen joukosta löytyy taiteilijoita, jotka uusien taidemuotojen rinnalla tekevät myös perinteisempää kuvataidetta tai yhdistelevät vanhaa ja uutta, ja tätä kautta kokevat MUUn ”omimmaksi” järjestökseen. Myös uudet jäsenet näkevät järjestön laaja-alaisuuden yhtenä sen vahvuuksista, mutta toisaalta tunnistavat asian varjopuolet.

Marko Alastalo kertoo oman hakeutumisensa MUUn jäseneksi olleen pitkä ja monivaiheinen prosessi. Klassisen musiikin ja teatterin kautta oman alansa löytänyt Alastalo ei poikkitaiteellisuutensa takia kokenut istuvansa kunnolla juuri minkään järjestön alaisuuteen, mutta vähitellen oma viitekehys löytyi juuri MUUsta. UUSI MUU -näyttelyssä Alastalolta on esillä yhdessä Aino Eskelisen kanssa toteutettu paikkasidonnainen videoperformanssi, ja muuten hän liikkuu toiminnassaan myös varsin kokeellisen taiteen alueella muun muassa interaktiivisessa aivomusiikkilaboratorio-projektissaan. Myös Hanna Järvenpää kiittelee järjestön avoimuutta eri taidemuotojen osalta, ja kokee itse kuuluvansa ”marginaaliin marginaalin sisällä”, koska ei monitaiteellisten teostensa ansiosta sovi selkeästi mihinkään ”ryhmään” MUUn sisällä.

Järvenpään tavoin Tommi Matikka muistaa ennen jäsenyyttä miettineensä, onko ”tarpeeksi MUU”, johtuen osin monitaiteellisuudestaan ja osin siitä, että videotaiteessaan Matikka haluaa pitää prosessinsa jatkuvasti uudenlaisina ja muuttuvina. Tästä hyviä esimerkkejä ovat UUSI MUU -näyttelyn teokset, joissa molemmissa Matikka on yhdistellyt videotaidetta ja animaatiota. Ylipäätään uudet jäsenet kyseenalaistavat tarpeen luokitella ja määritellä muu-taiteiden alueella toimivien taiteilijoiden toimintaa: onko jo valmiiksi marginaalissa olevia taiteenaloja oikeasti aihetta pilkkoa vielä pienempiin osioihin vain siksi, että saataisiin tehtyä mukavan näköistä lokerointia?

Yleisesti ottaen järjestön monialaisuutta pidetään kuitenkin innostavana ja hyvänä mahdollisuutena kehittää omaa taiteellista työtä uusiin suuntiin. Sekä Järvenpää että Matikka ovat löytäneet MUUn toiminnan ja jäsenten välisten yhteyksien kautta kiinnostuksen äänitaidetta kohtaan, ja Matikan ääniteoksia onkin jo julkaistu MUU FOR EARS -äänitesarjassa, jonka kymmenes osa ilmestyi syyskuussa.

Uutta taidetta kaupungeista maakuntiin

Mediataiteiden näkyvyyteen valtamediassa MUUn uudet jäsenet ovat yleisesti ottaen tyytyväisiä. Marko Alastalon mielestä asiassa on viime vuosina menty huomattavasti parempaan suuntaan osin myös MUUn toiminnan ansiosta. Perinteiset taidemuodot ja instituutiot ovat toki edelleen paremmin mediassa esillä, mutta Hanna Järvenpään kokemuksen mukaan kiinnostavan nykytaiteen on toisaalta helpompaa nousta esiin tuon perinteisemmän joukon keskeltä.

Sekä Alastalo että Järvenpää ovat yhtä mieltä siitä, että vaikka nykytaiteiden medianäkyvyys onkin suurimmillaan valtakunnallisissa julkaisuissa, myös pienempien paikallismedioiden kohdalla näkyvyys on viime aikoina parantunut. Suunta on siis oikea, ja maakuntien paikallismediat ovat oppineet tunnistamaan kiinnostavia uusia taidemuotoja ja raportoimaan näistä suurelle yleisölle.

Medianäkyvyyden lisäksi muu-taiteiden asema suomalaisessa kulttuurikentässä erityisesti suurten kaupunkien ulkopuolella on MUUn jäsenistöä puhuttava aihe. Itse pääasiassa Joensuun alueella toimiva Hanna Järvenpää kokee, että maakunnissa vallitseva taidekäsitys on monella tapaa perinteisempi kuin pääkaupunkiseudulla, joten erityisesti videotaiteilijoilla, joiden töitä on helpompi kuljettaa kuin suurikokoisia valokuvia tai installaatioita, olisi hyvä mahdollisuus hieman ”ravistella” maakuntien kulttuurielämää. Järvenpää toivoisikin jatkossa näkevänsä laadukasta kotimaista ääni- ja videotaidetta enemmän myös muualla kuin Etelä-Suomen kaupungeissa.

Osittain samaa mieltä on myös Kankaapään taidekoulua käynyt Tommi Matikka. Koska nykytaiteen koulutustarjonta on Suomessa pitkälti keskittynyt Helsinki-Turku-Tampere -akselille, on sinänsä ymmärrettävää, että myös suurin osa muu-taiteiden tarjonnasta keskittyy näille alueille. Matikka myös huomauttaa, että toisaalta Suomen kokoisessa maassa marginaalisempien taidemuotojen kenttä on niin pieni, ettei MUUn kaltainen järjestö olisi välttämättä voinut edes syntyä ilman sen edustamien taiteenalojen vahvaa keskittymistä eteläiseen Suomeen.

Seuraavat 25 vuotta

MUUn ja muu-taiteiden tulevaisuuden näyttelyn taiteilijat näkevät valoisana. Alastalo näkee itse asiassa vahvuutena sen, että järjestön edustamat taidelajit ovat tottuneet toimimaan usein varsin pienillä resursseilla. Joidenkin taiteilijoiden kohdalla tämä voi antaa mahdollisuuden toimia vapaammin muu-taiteiden piirissä ilman ulkoisia sidonnaisuuksia. Yhteiskunnan rakenteiden ja taloustilanteen muuttuessa isojen instituutioiden olemassaolo kyseenalaistuu, ja tällöin Alastalon mukaan tuleekin juuri pienempien nykytaiteen toimijoiden olla valmiina hyödyntämään uusia tilaisuuksia.

Tulevaisuudennäkymien kannalta MUUn laaja-alaisuus ja avoimuus ei kuitenkaan ole välttämättä vain hyvä asia. Kaikenkirjava jäsenistö toisaalta vaikeuttaa järjestön rajojen asettamista ja vaarana on MUUn ”laimentuminen” kaikki nykytaiteen alat kattavaksi yleisjärjestöksi. Pystyykö MUU enää tällöin ajamaan kaikkien edustamiensa jäsenten asiaa, pohdiskelee Matikka. Järvenpää puolestaan muistuttaa, että MUUn kaltaisen vahvasti marginaalitaiteisiin suuntautuneen järjestön tulee varoa vanhetessa helposti tapahtuvaa ”kalkkeutumista” ja muistaa jatkossakin panostaa kokeelliseen ja rohkeasti erilaiseen taiteeseen.

UUSI MUU ’12 -ryhmänäyttely MUU galleriassa 23.11.-16.12.2012. Avoinna ti-pe 12-17, la-su 12-16, Lönnrotinkatu 33, Helsinki.

Marko Alastalo (s. 1972) työskentelee esitystaiteen ja performanssin, mediataiteen, musiikin ja äänitaiteen, kokeellisen teatterin sekä yhteisötaiteen alueilla.  Hän on kiinnostunut yksilön ja systeemin välisistä vuorovaikutusprosesseista sekä niihin liittyvistä ruumiillisuuden kokemuksista. Tämä kiinnostus ilmenee hänen teoksissaan eri tavoin, esimerkiksi paikan toiminnallisten ominaisuuksien hyödyntämisenä, aivosähkön avulla luotuna interaktiona tai yleisön osallistamisena esityksen rakentamiseen.

Hanna Järvenpää (s. 1980) on ajautunut taidegrafiikan kautta käsinompelun ja palasista kokoamisen pariin. Käytetyt materiaalit ovat suurelta osin kierrätettyjä ja kierrätettäviä. UUSI MUU -näyttelyssä esillä olevat syntipussit on niin ikään valmistettu kierrätysmateriaaleista. Järvenpään mielestä ihmisyyden tutkiskelu on antoisaa, joskin ajoittain myös masentavaa, ja taiteensa kautta hän haluaakin muistuttaa virheistä, joita ei pidä toistaa kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen.

Tommi Matikka (s. 1983) muodostaa yhdessä vaimonsa Maria Matikan kanssa elokuvallisen videotaidekollektiivin nimeltä Together Forever Studio. Matikka on kiinnostunut kuvallisten rajojen rikkomisesta, tarinoiden ja todellisuuden lujasta suhteesta ja fiktiivisestä elokuvataiteesta.

Share:

    Taiteilija on Suomen Taiteilijaseuran julkaisema kuvataiteilijan ammattilehti verkossa.